Jari Ehrnrooth kirjoitti kolumnissaan pahuudesta tyyliin, joka näennäisellä realismillaan tukee pahuuden yleistymistä, ei sen kitkemistä. Näin tehdessään hänkin putoaa kuoppaan, jonka pohjalla vihasta ja pelosta tietoisesti suosiotaan ammentavat pitävät ilmeisesti ikuista leiriään.
Jokainen ihminen on syntyessään tyhjä taulu, siinä Ehrnrooth on oikeassa. Periaatteessa jokaisesta meistä voi ympäristön vaikutuksesta riippuen tulla joko oikeuden puolustaja tai säälimätön murhaaja. Jos ja kun tämä realistinen fakta otetaan lähtökohdaksi, niin kysymys kuuluukin: miten parhaiten estämme murhaajien kehityskulkuja ja miten parhaiten tuemme oikeudenmukaisuuden sisäänkasvamista meihin jokaiseen? Ehrnroothin kirjoituksen perusteella hän vaikuttaa pitävän parhaana tapana tiukkaa henkistä linjanvetoa, jossa pahuutta pitää katsoa silmiin ja sylkeä sen naamalle kaikissa tilanteissa. Tämä on lähestymistapana sukua "hyökkäys on paras puolustus" -linjalle: jos joku hyökkää meitä kohtaan, niin meidän on hyökättävä heitä kohtaan. Tavat ovat toki toiset, mutta silti kyseessä on perimmiltään voimaan vastaaminen voimalla. Tässä tapauksessa oikeat termit ovat vain vielä rajummat: pahaan vastaaminen pahalla.
Loppukaneetissaan Ehrnrooth menee jopa niin pitkälle, että sanoo pahojen armahtamisen olevan pahuuden jatkamista. Yhdistettynä kirjoituksensa yleistävään sävyyn tämä on puhdasveristä vihapopulismia, jossa pahantekijä riistetään kaikesta inhimillisyydestään, ja joka on omiaan laajenemaan vihaa ruokkivaksi vihaksi suurta, tässä tapauksessa "meitä" huomattavasti suurempaa ihmisjoukkoa kohtaan. Pahuuden tuomitseminen on oikein, mutta sen on kuitenkin rajoituttava mahdollisimman tarkasti vain jo tehtyyn pahuuteen, ei mihinkään viitteelliseen historiaan tai mahdolliseen tulevaisuuteen. Sen on myös rajoituttava mahdollisimman tarkasti todistettavasti pahaa tehneeseen ihmiseen, ei hänen edustamaansa ihmisryhmään. Tämä on toimintatapa, johon ihmisten perusoikeuksia tukeva oikeusvaltioperiaate meidät velvoittaa.
Vielä tärkeämpää on kuitenkin huomata, että tämä on realistisesti tarkastellen paras tapa pyrkiä vähentämään tulevia hirmutekoja. Pahuus pitää pysäyttää tehokkaasti ja epäröimättä, mutta valitettavan usein sen voi tehdä vain juuri silloin ja siinä tilanteessa, jossa se tekee tekojaan. Jari Ehrnrooth antaa hänkin ansaitun tunnustuksen niille ihmisille, jotka Turussa pyrkivät estämään veritekoja ja vähentämään niiden vakavuutta. Myös viranomaisten on toimittava pahuutta vastaan nopeasti ja päättäväisesti, mutta heti kun pahuus on fyysisesti pysäytetty, niin pahuuteen on alettava vastata hyvin maltillisella oikeudenmukaisuudella. Tässä rajanvedon on oltava erittäin tarkka: tilastotiedot muista pahuuden ilmenemisistä eivät vähennä tai lisää sitä pahuutta, mikä on juuri tapahtunut. Kun pahuus pyritään tuomitsemaan laajemmassa ympäristössä kuin missä se todistettavasti esiintyy, siirrytään saman tien tuomitsemisesta perusteettomaan vihaan. Olipa epäoikeudenmukaisuuden jakautumisesta maailmassa mitä mieltä tahansa, se on kuitenkin syytä myöntää että perusteeton viha on varma tapa tuottaa maailmaan lisää pahuutta ja lisää perusteettomia veritekoja.
Mielestäni myös Jari Ehrnroothin näkemys kaikkien järjestäytyneiden uskontojen yhtäläisestä syyllisyydestä pahuuteen ja väkivaltaan on kestämättömällä pohjalla. Kristinusko on toki tehnyt valtavasti pahaa, se on historian valossa kaikille selvää. Historia ei kuitenkaan ole ratkaisevaa pahuuden konkreettisessa ilmenemisessä, vaan toiminta juuri tässä ja nyt. Tuomitessaan ensin kristityt samasta pahuudesta jota terroristinen islam Ehrnroothin mukaan edustaa, ja jatkaessaan heti perään tyrmistymisellään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajien ymmärrystä ja oikeudenmukaisuutta vaalivista kommenteista, päätyy Ehrnrooth populismille tyypilliseen sisäiseen ristiriitaan. Islam on siis yhtä paha kuin kristinusko, jonka edustajat taas ovat eettisessä kriisissä koska osoittavat ymmärrystä ja oikeudenmukaisuutta sen sijaan että sylkisivät pahuuden kasvoille? Islamin olisi siis kehityttävä oikeamielisyyden suuntaan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taas tuomitsevampaan ja vihaa lietsovampaan suuntaan?
Hyvyyden ja pahuuden tase maailmassa todellakin on seurausta meidän valinnoistamme ja teoistamme, kuten Jari Ehrnrooth toteaa. Hyvyys on kuitenkin puolustettava arvo, ei hyökkäämällä levitettävä aate. Hyvyyden ja inhimillisyyden puolustaminen edistää hyvää ja vähentää pahuuden mahdollisuuksia itää ihmisten mielissä. Hyvän nimissä hyökkääminen taas johtaa hyvin nopeasti ristiretkiin, joissa "ne muut" näyttäytyvät kasvottomana pahana, jota vastaan taistelemisessa sivulliset uhrit muuttuvat merkityksettömiksi. Pahuuden kieltäminen ei auta, mutta sitä vastaan hyökkääminen johtaa pahuuden lisääntymiseen, ei vähenemiseen.