Eilen Sanomatalolla pidettiin varsin mielenkiintoinen paneeli journalismista ja peloista, eli aiheena oli viime vuosina yltynyt toimittajien painostus, pelottelu, uhkailu ja häiriköinti.
Selväksi tuli kuitenkin, että nimenomaan pelot ja uhriutuminen loistivat poissaolollaan pelkopaneelissa. Maailman parasta lehdistönvapautta ja häiriötöntä tiedonvälitystä ei näemmä keikuteta uhkailemalla. Selväksi tuli myös, että aggressioita generoidaan hyvin marginaaleista porukoista, mutta näiden vaikutus yleiseen tunnelmaan esimerkiksi keskusteluissa on sitäkin suurempi. Journalismin on kuitenkin palveltava kokonaisuutena suurta yleisöä.
Toimittajiin kohdistuvaa vainoa ja vaiennusyrityksiä herättäviä, räjähdysherkkiä ja erityisen ärsyttäviä uutis- tai kirjoitusaiheita mainittiin illan aikana mm.
Venäjä
Wincapita
Äärioikeisto
Maahanmuutto/turvapaikanhakijuus
Naisten tasa-arvo/feminismi
ns. pakkoruotsi
Perussuomalaiset
Painostusyrityksiä oli myös kohdattu "kiusallisessa" uutisoinnissa, jossa esim. vedotaan lähipiirin häpeään ja yritetään vaikuttaa, ettei toimittaja koskisi aiheeseen.
Lisäksi käsiteltiin haastateltavien tutkijoiden ja haastateltavien tavallisten kansalaisten joutumista vihapalautteen kohteeksi. Toimittaja Maria Pettersson kertoi, että haastateltavia on ollut syytä joskus varoittaa etukäteen kummallisesta palautteesta, kun haastateltava kertoo asioista kuten esimerkiksi oma uskonnollisuus, avioero, vapaaehtoinen lapsettomuus sekä nuoren, kauniin naisen älykkyys etc.
Joskus kuitenkin vihapalautetta on vaikea ennakoida, koska tiettävästi jopa tavallisen ihmisen lomamatkasta kertominen voi aiheuttaa viharyöpyn. Toimittajat itse olivat saaneet tappouhkauksia kirjoittaessaan esimerkiksi karppauksesta tai videopeleistä. Tuli myös esille, että riittää, että meppi Jussi Halla-aho mainitsee toimittajan nimen Facebook-päivityksessään, ja toimittajaa saattaa odottaa mittava hyökkäyssarja.
Maikkarin toimittaja Salla Vuorikoski piti tärkeänä, että näitä räjähdysherkkiä aiheita kierrätetään talon toimittajissa niin, ettei yksittäiseen tiedonvälittäjään kohdistu kohtuutonta painolastia.
Keskustelussa tuli myös esille median vastuu. Pressiklubista tuttu Janne Zareff mainitsi klikkijournalismin juttumuodon, jonka itsetarkoitus on herättää uutisen klikkaajassa raivoa. (Esimerkki: kerrotaan yleisölle että joku julkkis on haukkunut kaikkien suomalaisten naisten ulkonäön, mutta mitään informatiivista hyötyä tai keskustelunaihetta jutusta ei löydy - tai vaihtoehtoisesti jotain hyvin olennaista jää tahallisesti kertomatta jolloin lukijalle jää vääristynyt, kiukkua herättävä mielikuva) Zareffin mukaan tällaisella juttutyypillä ohjaillaan lukijoita ajattelemaan, että on ihan ok vihata ihmisiä. Näin virisi keskustelua aiheesta, jota olen itsekin käsitellyt blogeissani: lukijat saattavat kokea tunteita, että jossain tapahtuu jotain vääryyttä ja hänen itse on toimittava. (Esim. rikoksista lukiessaan lukija haluaa tehdä itse rikoksia koska kokee että asia olisi jotenkin hänen käsissään)
Zareffilla oli muutenkin hyviä pointteja: Netin keskustelupalstojen vihapuhetta verrattiin pitkään siihen, että ”Esson baarien” pöytäpuheet ovat siirtyneet vain nettiin. Zareff epäili kovasti, että Esson baarien pöydissä ihan yleisesti olisi julistettu kenet pitäisi raiskata tai hakata, vaan kyse on aivan uudenlaisesta vihaviestinnästä.
Monet panelistit mainitsivat erikseen vihapuheen usein laantuvan kun vihapuhujaan ollaan vaikkapa yhteydessä, jolloin kiukkupussi havahtuu ymmärtävänsä olevansa tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa. Kaikkia tosin ei voi mitenkään auttaa, eikä toimittajien tehtävä ole opettaa ihmisille tapoja.
JSN:n puikoissa toimiva Elina Grundström kuitenkin muistutti, että esimerkiksi uudessa turvapaikanhakijatilanteessa on nähty hyvin lyhyt eskaloituminen puheista ja kirjoitteluista teoiksi.
Yhteyksissä tuli useasti ilmi, että häiriköinti kohdistuu selvästi eniten näkyviin naiskirjoittajiin yli muiden. Tämän syitä ei paneelissa ehditty puimaan, mikä on hieman sääli.
Mistä se johtuu?