Vihollisen, jonka olemassaolo motivoi aamulla heräämään uuteen päivään. Jos vielä on ihmisiä samaa vihollista vastaan juonimassa, päästään jo joukkovoiman tasolle, missä yksilöt kannustavat toisiaan ja unohtavat keskinäiset erimielisyydet siksi aikaa. kunnes vihollinen on lyöty ja elämä palaa normaaliksi. Elämälle on siis löytynyt sisältö, mikä vapauttaa aktivoivia hormoneja elimistöstä. Sisältö, mitä miettiä päivät pitkät. Samalla oman elämän ongelmat eivät ole niin häiritseviä, kun on se vihollinen. Vihollinen pitää tietysti epäinhimillistää ja siitä ei saa etsiä muita kuin viholliskuvaa ylläpitäviä piirteitä. Vihollisen tekemä yksikin asia vaikka satojen vuosien takaa riittää viholliskuvan ylläpitämiseen loputtomasti. Samaan aikaan oman viiteryhmän ja poppoon kaikki tekemiset katsotaan sormien läpi tarvittaessa vaikka joka päivä.
Muinoin vihollinen oli ehkä karhu, tai susilauma. Myöhemmin toinen suku tai heimo. Kiinteän asutuksen kehityttyä toinen kylä, sitten kaupunki. Valtioiden synnyttyä, toinen valtio vihollisena takaa oman kansan yhtenäisyyden. Sitten kehittyi puoluedemokratia, jossa täytyy tietysti määritellä vihollispuolue. Puolue jonka vanhat teot kerrotaan yhä uudestaan yhteisöä yhdistävinä nuotiotarinoina. Pieni liioittelu ja vääristely auttaa yhteisen kokemuksen luomisessa, tärkeintähän on joka tapauksessa, että oma nuotiopiiri ei ala keskenään rähisemään. Se, että alkuperäinen karhu, tai susilauma on poistunut lähialueelta jo aikoja sitten, on merkityksetöntä. Tai se, että nuotiota katselee kaurislauma. Pimeässä kiilahtelevat silmät riittävät helposti vahvistamaan yhteisen kokemuksen.
Nuotiotarinoiden suurin ongelma on se, että kaikki haluavat osallistua tarinointiin joko kertojana tai nyökyttelijänä ja lopulta tarinoiden todenperäisyydellä ei ole mitään merkitystä. Jos tarina vahvistaa yhteistä kokemusta, se hyväksytään vastalauseitta, koska eihän kukaan halua rikkoa nuotiopiirin yhtenäisyyttä ja ottaa sitä riskiä, että joutuu yksin pimeään yöhön.