Tiistaina 3.5., vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää, ja sen kunniaksi yksi jos toinenkin yhteiskuntamme merkkihenkilö otti kantaa sananvapauden puolesta, joskin kääntäen sanomansa pikemminkin vihapuhetta vastaan, kuin että olisi puolustanut sananvapautta. Aivan sattumalta – käsi raamatulla todellakin sattumalta - samana päivänä oma organisaationi tiedotti toimista MV-lehteä koskevien rikosepäilyjen suhteen muistuttaen samalla siitä, miten helposti netin vihapuhe voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Sinänsä oikeita toimenpiteitä kaikki, mutta itselleni herää kysymys, ovatko nämä kuitenkin vain juhlapuheita, joilla ei todellisuudessa hillitä vihapuhetta mitenkään, vai onko toimilla oikeasti vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Toinen kysymys, joka nousi mieleen, on, että vaikka voisimme vaikuttaa näkyvään käytökseen - siis vihapuheen määrään - kuinka pysyvää muutos on, jos asenteisiin ei ole pystytty vaikuttamaan. On nimittäin selvää, että vihapuhe ei ole varsinaisesti syy, vain pelkästään seurausta tietynlaisista ennakkoasenteista toisia ihmisiä ja ryhmittymiä kohtaan.
Sanni Grahn-Laasosen kirjoittaa 2.5.2016 blogissaan, että Suomen ilmapiiri on muuttunut. Olen samaa mieltä. Mutta perusteluni ovat erilaiset kuin Grahn-Laasosella, sillä siinä missä Grahn-Laasonen näyttää vasta nyt havahtuneen, että ihmiset sanovat ilkeitä asioita toisistaan omilla kasvoillaan, koen itse, että sen suhteen mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut. Toki se on uutta, että kun vielä 20 vuotta sitten ihmiset jupisivat paikallisen Esson baarissa viidelle kaverille omia totuuksiaan, on niiden tuominen tuhansien ihmisten luettavaksi mahdollista nyt sosiaalisen median ansiosta. Tietenkin silloin oltiin ehkä tietämättömämpiä toisten mielipiteistä, koska eipä sitä kovasti keskusteltu erihenkisten ihmisten kanssa. Näin ollen Grahn-Laasonen on kyllä oikeassa, etteivät ihmiset silloin juuri toisilleen olleet ilkeitä, koska se tehtiin korkeintaan selän takana. Siitä huolimatta tuo ei ole se ongelman ydin, vaan eri mieltä toistensa kanssa olevien ihmisten jakolinjojen syventyminen. Nimenomaan tämä suvaitsemattomuus toisen ihmisen ajatusmaailmaa kohtaan on se todellinen ongelma, koska vaikka aiemminkin on sanailtu keskenään, on niitä riitoja pystytty sopimaan, ja elämää on jatkettu jossain määrin samaan suuntaan kuitenkin.
Yhteiskuntaamme on muodostunut kaksi ääripäätä, jotka ovat niin kaukana toisistaan, että pelonsekaisella mielenkiinnolla odotan, mitä tästä seuraa. Näiden kahden ääripään määrittely on kovin vaikeaa, koska näiden ryhmien nimeäminen on vaikeaa. Jotkut puhuvat rasisteista ja suvakeista, jotkut maahanmuuttokriitikoista ja maahanmuuton puolustajista. Joka tapauksessa minä puhun niistä, jotka suhtautuvat siihen toiseen porukkaan kuin ruttoon, ja ikävä kyllä kummankin ryhmittymän retoriikka on samanlaista. Perustelut vain ovat erilaiset. Ja jottei menisi liian helpoksi, siinä keskellä yrittää luovia se toistaiseksi isoin massa, eli tavalliset ihmiset, jotka ovat osin jo kyllästyneitä tähän veivaamiseen. Tästä massasta ei kovin herkästi oteta kantaa ääripäiden riitoihin, koska hyvinkin kevyellä perusteella tulet leimatuksi vastakkaiseen leiriin.
Ongelma nimenomaan vihapuheen osalta on se, että tässäkin jaottelussa toinen osapuoli, käytettäköön heistä nimitystä suvakit, kuvittelee olevansa absoluuttisesti oikeassa, eivätkä näe omissa toimintamalleissaan parannettavaa. He eivät hyväksy minkäänlaista kritiikkiä, edes hyvin perusteltua sellaista, ajamaansa asiaa kohtaan. He myös pettävät itseään kokiessaan, että vain toinen ääripää, joita tässä yhteydessä kutsun rasisteiksi, syyllistyy vihapuheeseen.
Mutta eivät ne rasistitkaan sen avarakatseisempia ole. Siinä leirissä pyritään toimiin, joita ei yksinkertaisesti ole mahdollista toteuttaa. Tavoitteet eivät ole mitenkään sovitettavissa nykyisen lainsäädännön kanssa edes auttavasti. Tämä porukka pääsääntöisesti tietää itsekin syyllistyvänsä vihapuheeseen, eli siinä mielessä itsepetosta ei tapahdu. Sen sijaan heidän puolustusmekanisminsa perustuukin ylipäätään vihapuhe-termin vähättelyyn sekä epätoivoiseen yritykseen vedota sananvapauteen. Vapautta siis havitellaan, mutta vastuu on unohdettu.
Perusongelma on siinä, että kuuluit sitten mihin ryhmään tahansa tässä jaottelussa, ovat ihanteet totaalisessa ristiriidassa keskenään. Se on ongelmallista, koska juuri nyt tämä yhteiskunta vaatisi sitä, että katsoisimme samaan suuntaan. Sitä ei kuitenkaan ole näköpiirissä, ja siitä saa osin kiittää myös poliittisia puolueita, jotka ovat antavat hyvää esimerkkiä siitä, että kaikkien kanssa ei tarvitse leikkiä, koska niillä on väärät mielipiteet. Enkä usko, että minun tarvitsee edes kertoa, mitä puolueita tässä yhteydessä tarkoitan, mutta muistutan siitä, että aikanaan tämä kansa oli yhtenäinen, ja vannoutuneinkin kommunisti yhdessä kovan linjan porvarin kanssa katsoi samaan suuntaan. Silloin sota ja Suomen jälleenrakentaminen oli tärkeämpi asia kuin oma aate. Nyt tällaista yhdistävää tekijää ei ole, ja sitä yhdistävää tekijää toivoisi myös päättäjien miettivän.
Jos lähdemme korjaamaan asiaa nyt, kuten lähes kaikki päättäjätkin tekevät, eli pyrimme vaikuttamaan vain seurauksiin – vihapuheeseen – voidaan sitä toki vähentää kovalla kontrollilla. Ongelmaksi muodostuu heti alkuun resurssit, eli ei poliisilla ainakaan ole minkäänlaisia mahdollisuuksia vastata sellaiseen huutoon. Pitää muistaa, että vihapuheeseen liittyvistä rikosnimikkeistä yleisin, eli kunnianloukkaus, on ensinnäkin asianomistajarikos, ja toiseksi sitä pidetään varsin vähäisenä rikoksena jo lainsäätäjänkin silmin, koska juurihan perusmuotoisesta kunnianloukkauksesta pudotettiin vankeusuhka pois, eli kyseessä on vain sakkojuttu. Olisi siis hyvin outoa panostaa tuollaisiin rikoksiin valtavasti, jolloin panokset olisivat väkisinkin pois toisaalta. Minkä kustannuksella tämä siis tehtäisiin, vai olisiko tarkoituksena poliisien määrään dramaattinen lisääminen? Vakavampiin tapauksiin toki pystymme organisaationa reagoimaan, mutta eihän se nyt sitä valtavaa vihapuheen massaa mihinkään suuntaan korjaa, vaan kyse olisikin enemmän marginaalisesta muutoksesta.
Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Kaikki varmasti ovat samaa mieltä, että some on tämän ilmiön saanut esiin, koska kuten jo kerroin aiemmin, nykyään jokaisella on mahdollisuus saada tekstinsä tuhansien ihmisten luettavaksi. Tuskinpa monikaan haluaisi, että palaisimme kehityksessä taaksepäin, joten somen rajoittaminen ei ole toimiva keino. Joku voisi miettiä, että lisätään palveluntarjoajan vastuuta. Ei onnistu sekään, koska palveluntarjoajat ovat nyt jo niin monesta maasta, että pitäisi saada yleismaailmallinen säädös aikaiseksi. Sen toivominen ei olisi edes optimismia, vaan puhdasta utopiaa.
Eli kontrollilla voisi saada jotain aikaan, mutta realismi ja resurssit iskevät märkää rättiä kasvoille. Tässä kohtaa voisimmekin siis miettiä, josko pystyisimme vaikuttamaan siihen perusongelmaa – ihmisten asenteisiin toisiaan kohtaan. Sehän sitä vihapuhetta aiheuttaa. Voiko sille tehdä jotain?
Asenteisiin voidaan puuttua, mutta kuten tiedetään, se tie on erittäin hidas. Ja oikeastaan asennemuutos vaatii kovan sisäisen motivaation ihmiseltä itseltään, jos ajatuksia pitää muokata laajalti. Asennemuutoksen kohdalla on myös hyvä tiedostaa, ettei sellaista motivaatiota pysty rakentamaan pakottavien ratkaisujen päälle. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Halun muuttaa asennetta on tultava itseltään. Voimme korkeintaan antaa herätteitä ihmisille, mutta ulkoisesti pakotettu asennemuutos ei ole pysyvä.
Ikävä kyllä minullakaan ei siis ole sitä veret seisauttavaa ratkaisua tähän ongelmaan. Mutta koska jotain ratkaisuja pitää esittää syystä, että olen kritisoinut nykyisiä keinoja, lähtisin siitä, että pitäisi sallia ihmisille asiallinen kritiikki. Tarpeeton leiman lyöminen otsaan pitäisi saada loppumaan. Meidän pitäisi hyväksyä se, että ihmisillä on aina ennakkoasenteita toisia kohtaan. Se on meille ihmisille luontaista. On hyvä, että on tietyt rajat kaikessa, ja tietenkään laitonta tai edes asiatonta käytöstä ei pidä hyväksyä, mutta jossain määrin sitä pitäisi pystyä ymmärtämään, koska vain ymmärrys voi luoda ratkaisun ongelmaan.
Ja koska asennemuutos vaatii asioiden perusteellista keskustelua, ei niissä keskusteluissa saisi olla liian herkkänahkainen, koska ihmisen asennemuutosprosessi ei käy kivuttomasti. Ongelma on se, ettei monikaan ihminen siitä isosta massasta halua tätä keskustelua käydä. Ja se ison massan osallistuminen olisi juuri siksi tärkeää, ettei ääripäiden olisi hyvä antaa keskustella keskenään. Sen vaikutukset on nähty, ja nyt pitäisi saada keskustelu asiallisemmaksi, ja myös vähemmän tunnetta herättäväksi. Tällä hetkellä, ääripäiden keskustellessa keskenään, vastakkainasettelu on liian suuressa roolissa, koska taustalla on valtava antipatia toista ryhmää kohtaan.
Eli toivotonta tämä taistelu ei ole, mutta en voi olla kuin rehellinen ja todeta, etten usko tilanteen juuri paranevan. Poliisin resurssit ovat rajalliset, ja on myös rajallista, kuinka paljon voimme kontrolloida vihapuhetta. Someakaan emme voi sulkea. Edelleen, ihmisten asenteethan sen vihapuheen luovat, joten vaikka saisimme vihapuheen loppumaan, muuttuisivatko asenteet suopeammiksi. Korostan myös sitä, että jostain tämän kansan pitäisi saada se yhdistävä tekijä, joka saisi meidät taas katsomaan samaan suuntaan. Valitettavasti sellainen on usein ollut joku kriisi, joka kansamme on yhdistänyt, joten ei sellaistakaan oikein tohdi toivoa. Sitä yhteistä suuntaa odotellessa - mieluiten ilman kriisiä - totean, että katsokaa peiliin, ja miettikää omaa asennettanne muita ihmisiä kohtaan sekä sitä, voisiko tuo asenne kenties kaivata muokkausta. Sen muokkauksen voit tehdä vain sinä itse.