Mietin sananvapautta ja vihapuhetta usein. Koetan vastata kysyttäessä. Viimeksi pohdin näkemyksiäni ääneen lauantaina, koska olin mukana paneelissa Maailma kylässä -festivaalilla.
Periaatteessa minulle on ihan selvää se, että vihapuhe on pahanilkistä panettelua. Mutta on se paljon muutakin. Esimerkiksi keino nousta politiikassa, tehdä itseään tunnetuksi. Kansainvälisessä politiikassa vihapuhe ja uhkailu aiheuttaa turvattomuutta ihan siinä kuin luokkahuoneessakin.
Vihapuheen kitkeminen lähtee kasvatuksesta. Kaikkien on kuunneltava viisaita äitejä, isiä, opettajia ja kylänmiehiä läpi koko elämän. Vihapuheen tunnistamisessa on kysyttävä: mikä on solvaavaa? Miten määritellään konteksti, asiayhteys, jossa vihapuhe esitetään.
Jokaisen on ymmärrettävä lastentarhassa oppimansa. Eikä se riitä, vaan ajattelevan ihmisen on koko elämänsä myös epäiltävä ja vastustettavakin niin saivartelevaa tiedemiestä kuin populistipoliitikkoa, joka keksii retoriikkansa tueksi huvittavia sanapareja tai puhuu muista yhteyksistä lainatuin termein.
Heidän keillä on aikaa, koulutusta ja varaa, on muistutettava muita siitä, että vihapuhe syntyy asiayhteydessään. Se mikä oli sallittu viihdeohjelmissa 1980-luvulla ei enää naurata. Samaan aikaan meidän on myös siedettävä erilaisuutta. Jopa vihaista puhetta. Lapsi ei opi, jos häntä ei opeteta, eivätkä lait täsmenny ja kehity, mikäli kukaan ei niiden rajoja koettele.
Somessa on kourallinen ammatikseen kiusaajia, mutta heillä on hännystelijänsä. Vihapuheeksi luokiteltavaa kuulee ennen muuta heiltä. Osa ihmisistä ei halua ymmärtää, että ajat muuttuvat. Heille oli kaikki ennen paremmin. Paitsi että ennen ei ollut sitä, mitä useimmat luulevat silloin olleen.
Moni meistä väistelee ja välttelee esiintymistä julkisuudessa suojellakseen itseään ja läheisiään vihapuheelta, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Julkisuudessa näkyvät tietenkin he, jotka ovat äänekkäimpiä ja heidän vastapuolenaan ne, jotka ovat muuten valmiimpia toimimaan puskurina ja ottamaan vastaan ensimmäiset iskut. Viime aikoina tunnemyrskyihin järkeä takovina ovat toimineet ravitsemustieteilijät siinä missä infosodasta tai trolleista kirjoittaneetkin. Puhumattakaan vähemmistöihin kuuluvista. Edelleen kuulee järkevinä pitämiensä ihmisten toistavan, kuinka he haluavat puhua kuten isovanhempansa.
Muutama vuosikymmen sitten vihapuheen kohteina olivat hyvinkin maamme vähemmistöt, saamelaiset ja romanit, mutta myös Suomen kokonaisedun kannalta hankalat ihmiset. Tätä muisteli Vihapuhetta nyt ja ennen otsikoidussa Puheenvuoron blogissaan emeritusprofessori Tauno Tiusanen.
Periaatteessa olemme Suomessa sisäistäneet samanarvoisuuden. Historiallisesti kyse on ollut olosuhteiden ja vakauden turvaamisesta. Tämän näkemyksen pohjalta esiin nousee näkemys itsesensuurista. Itsesensuuria esiintyy aina ja itsesuojeluvaisto on myötäsyntyistä. Pelolla voi selittää monia asioita, jopa ulkopoliittisia päätöksiä. Enkä tarkoita vain mielten rauhoittelua vaan myös uhilla taiteilua. Tässä tuntuu kunnostautuvan naapureistamme Venäjä.
Kansallinen itsesuojelu on tarkoittanut Itsenäisessä Suomessa esimerkiksi sitä, että sisällissodan häviäjille ei annettu armoa. (Nyt vasta, mutta onneksi edes vuonna 2016, on Vapriikissa avattu kuva-arkistot.)
Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana olemme nousseet muiden Euroopan maiden joukkoon ja ottaneet huomioon ihmisoikeudet – pyrkineet takaamaan henkisen koskemattomuuden. Tätä suojaa on edistetty nimenomaan vähemmistöjen aseman avuksi.
Vastavirtaan melominen on aina raskasta, mutta virran mukana kulkee kuin itsestään. Itsestään selvää on se, että nykyään pienempikin porukka löytää internetissä nopeasti samanmielisiä. Tiedon hakemisen sijaan koetaan innostuksen mielihyvää. Vaikeasti avautuvat kokonaisuudet selitetään lyhyesti, ja samalla käytetään iloisesti arkikielessä toisiinsa sekoittuvia käsitteitä. Turvapaikanhakijaa, pakolaista ja maahanmuuttajaa on itseään maahanmuuttokriittisinä pitävien keskuudessa alettu kutsua maahantunkeutujaksi.
Tärkein unohtuu - kyseessä on ihminen.
Ymmärrän hyvin halventavat, panettelevat puheet, mutta joudun miettimään sitä, milloin minusta sananvapauden rajoittaminen on oleellista? Toimittajien ammattiliiton ohjenuoraksi on kirjattu, että ”oikeudesta hankkia ja vastaanottaa tietoa on tullut yhä tärkeämpi osa sananvapautta. Tämä edellyttää, että tieto on saatavilla ja se esitetään ymmärrettävässä muodossa.”
Kyse on siis ensikädessä siitä, että kaikkien – ihan kaikkien, pitäisi ymmärtää se, mistä puhutaan kun määritellään sananvapautta, ja vielä tarkemmin se, mistä on kyse silloin, kun erikseen määritellään rajoja vihapuheelle.
Minä puhun mielelläni ilmaisunvapaudesta ja pidän sitä aivan keskeisenä sananvapauden osatekijänä. ”Suomessa ei ole ennakkosensuuria, vaan laissa turvataan oikeus vastaanottaa viestejä kenenkään ennalta estämättä. Sananvapauden käyttämiseen voidaan kuitenkin puuttua jälkikäteen, jos julkaistu viesti osoittautuu lainvastaiseksi.”
Lait ovat meidän tekemiämme, ja siksi niitä uudistetaan ja täsmennetään kulttuurista riippuen. Tästä juontuu se, että ihmisarvon suojaaminen nähdään ja on nähty eri aikoina eri kulttuureissa eri tavoin kuin jossain muissa.
Kartoille piirretyt rajat eivät tee oikeutta jonkun toisen ihmisarvolle, vaikka teoriassa voidaan määritellä hyvin tarkasti myös se, mitä pidetään hyviin tapoihin kuuluvana ja luonnollisena yhdessä kulttuurissa, mutta ei toisessa.
Vihapuheen ja kriittisten puheenvuorojen esittäminen on helpompaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Eurooppalaisten arvojen ja ihmisoikeustuomioistuimenkin mukaan vihapuhe on sananvapauden väärinkäyttöä eikä nauti sananvapauden suojaa. En usko lakeja säätävien poliitikkojen pystyvän määrittelemään vihapuhetta rangaistuksia koventamalla.
Suomessakin olisi syytä pohtia lainsäädäntöön väärinkäyttödoktriinia. Ilmaisun oikeutta ei tule estää, mutta meidän on edelleen muistettava, että emme voi sallia hiljalleen etenevää syrjintää, jonka tarkoituksena on vahvistaa jonkun ryhmän alemmuuden todistelulla omaa valheellista itseymmärrystä.
(Maailma kylässä tapahtuman yhteydessä järjestetyn Vihapuhe - haaste sananvapaudelle keskustelun tuottivat VIKES Viestintä ja kehitys -säätiö, Suomen Pen Finnish Pen ja Maailman Kuvalehti )