Toimittaja Lauri Malkavaara kirjoitti Helsingin sanomissa hauskan tarinan suomettumisen kaudelta (HS 9.6.2016). Hän kertoo siitä, miten hän 17-vuotiaana voitti Suomi-Neuvostoliitto –seuran kirjoituskilpailun. Kirjoituksen aiheen sai valita ennakkoon päätettyjen aiheiden joukosta. Malkavaaran valinta oli ”Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys – esimerkki maailman kansoille”.
Nyt, 33 vuotta myöhemmin, Malkavaara sanoo kertovansa totuuden. Kirjoitus oli pelkkää pelleilyä. Tarkoitus oli vain päästä palkintomatkalle Tallinnaan, Leningradiin ja Moskovaan. Suomalaisena hän sanoi tietävänsä, miten asiat piti sanoa. Hän sanoi kirjoittaneensa juuri sellaisen jutun, jonka palkintoraati halusi lukea. Ja täydestä meni.
Tämän jälkeen Malkavaara toteaa, että suomettumisen aika on häpeällinen Suomen historiassa. ”Kansakunta oli rähmällään, mutta tämä on pinnallinen tulkinta. Kyseessä oli myös jonkinlainen peli tai leikki, jonka säännöt kaikki oppivat. Sillä uskokaa tai älkää; ihmiset olivat ennen vanhaan aivan samanlaisia kuin nykyisin”.
Malkavaara viittaa jutussaan kirjailija Sofi Oksasen väitteeseen, jonka mukaan kylmän sodan kaudella Suomen koulujen oppikirjat tuli hyväksyttää Moskovassa. Malkavaaran mukaan ”historian ja kustannusalan asiantuntijat ovat kevään mittaan kiistäneet Oksasen väitteet, mutta itse asettuisin puolitiehen”.
Aihepiiri on mielenkiintoinen, vaikka absoluuttisia totuuksia kaikkiin suomettumisen omituisuuksiin on mahdotonta löytää. Moskova ei ehkä suoraan sanellut mitä oppikirjoissa tulee lukea, vaan vaikutti epäsuorin keinoin kirjojen sisältöön. Esimerkiksi itsesensuuri oli suomettumisen aikana yleinen ilmiö.
Ajan henkeä voinee valaista kokemukseni historianopettajien ammattikunnasta 1980-luvun alussa. Eräs tuttavani, joka oli historianopettaja, kutsui minut puhumaan ammattikuntansa vuosikokoukseen Kouvolaan. Itäblokin taloudet olivat alkaneet matkansa systeemin romahtamista kohti. Puolassa lakkoilu oli jo alkanut. Useat systeemin maat ajautuivat maksukyvyttömyyteen. Brezhnevin ajan pysähtyneisyyttä ei enää voitu lakaista maton alle. Olin pitänyt samasta aiheesta kymmeniä esitelmiä joka vuosi, ympäri Suomea.
Historianopettajien kokous jäi erityisesti mieleeni, useastakin syystä. Ensinnäkään siellä ei syntynyt minkäänlaista keskustelua, mikä oli erittäin epätavallista. Matkalla takaisin Helsinkiin minut kokoukseen kutsunut henkilö oli kuitenkin erittäin tyytyväinen, koska hän joukosta poiketen ei ollut stalinisti.
Seuraavana päivänä sain puhelinsoiton, joka oli pitkä ja täynnä tulta ja tulikiveä. Olin loukannut Kouvolassa yleisön uskonnollisia tunteita arvostelemalla täydellistä systeemiä, jonka taikavoimaan yleisön enemmistö lujasti luotti. Olin tuossa vaiheessa jo tottunut vastaavaan palautteeseen, koska stalinistisessa Suomessa realistisen kuvan antaminen systeemin maista oli merkittävä rikos.
Samana päivänä soitti myös kotiryssäni, ja vaati tapaamista. Seuraava työpäivä oli täyteen buukattu, joten ehdin tapaamaan ”yhdysmieheni” vasta illallisella. Ensimmäiseksi hän kysyi Kouvolan esitelmäni kirjallista versiota. Sanoin hänelle, että en ole kirjoittanut ainoatakaan esitelmääni, vaan puhunut aina vapaasti. Hän oli silminnähden pettynyt ja totesi, että useat kuulijat olivat valittaneet puheeni sisällöstä.
Kouvolan kokouksen palautteissa oli myös viesti, jota en koskaan ole pystynyt unohtamaan. Kun tulin takaisin Suomeen, olin yhden lapsen yksinhuoltaja. Saamassani viestissä uhattiin lapseni henkeä. Tästä johtuen en voi yhtyä Malkavaaran näkemykseen, jonka mukaan suomettuminen oli jonkinlaista peliä tai leikkiä.
Vastaavanlainen uhkailu on tehnyt jo jonkin aikaa paluuta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä Malkavaara on oikeassa, ihmiset ovat nykyisin aivan samanlaisia kuin ennen vanhaan.
Tässä ajassa uhkailun kohteena ovat olleet esimerkiksi rasismin vastustajat ja uhkailijoina äärioikeiston edustajat. Taustalla olevista vaikuttajista voi tehdä vain arvailuja. Toimintatapa ainakin on tismalleen sama kuin stalinisteillakin: omissa harhoissaan elävät eivät kestä sitä, että joku ilmaisee eriävän mielipiteen, saati sitten totuuden. Se sotii omaa vääristynyttä maailmankuvaa, ulkoa opittua mantraa, vastaan. Siitä tulee paha mieli.